Hullun touhua. Mutta, mitä tämä edes on? Miksi tästä ei pääse eroon? Miksi mä vain jatkan vaikka ehkä kerran tai kaksi olen tän touhun lopettanut. Mutta, musta ei taideta päästä koskaan eroon.
En hautaudu pienoismallien alle. Jo hetken ajattelin noin kirjoittaa. Mutta, tajusin että se olisi ollut valetta. Kun laskin mallejani huomasin, että niitä on lukumäärällisesti paljon vähemmän kuin luulin. Silti ne syrjäyttivät osan kirjoistani pois kirjahyllystäni jossa ne nyt asustavat.
Ihmiset eivät ymmärrä tätä harrastusta. Puhuin kerran kaverilleni pienoismalleista, sain osakseni outoja katseita. 17-vuotias kaupan leluhyllyllä on outo näky (Tosin nykyään tilaan lähes kaikki mallini. Eipähän tarvitse poistua kotoa paitsi sitten postissa käydäkseni. Enkä kyllä enää niin paljon schleichejä osta.)
Surukseni mulla ei ole aikaa tehdä tätä niin paljon kuin haluaisin. Mutta, kyllä mä silti saan jotain aikaiseksi. Ehkä. Haluaisin ottaa realistisia kuvia. Mutta en halua lähteä matkaamaan jonnekin kuvaamaan. Varsinkaan yskin. Siellähän voi olla ihmisiä, jotka tuijottavat oudoksuen.
Välillä ärsyttää, kun ihmiset eivät ymmärrä tätä harrastusta. Kun sulta kysytään, että miksi edes haluat näitä malleja. Mitä teet niillä. Miksi. Miksi.
 |
| Vasemmalta: breyer traditional, breyer classic, schleich, breyer stablemates. |
Vietin juuri pari tuntia tehden itselleni vesileimaa vain tätä blogia ja näitä minun outoja kuviani varten. Tuostakin tuli aika karmea, mutta sillä mennään. (Tosin eräs kaverini lupaili minulle ehkä hienompaa piirrellä. On kiva kun joillakin on lahjoja piirtämiseen.)
Välillä vietän tunteja vain editoiden kuvia. Sitten en koskaan kyseisiä kuvia saa blogiin.
En ymmärrä hevosista mitään, mutta tämän harrastuksen takia sitä on tullut tutkittua kyseistä lajia. On tullut hankittua kirjojakin hevosista. Kaikki vain muovisten hevosten tähden.
Tähän touhuun on pistetty satoja -ehkä jopa tuhansia- euroja. Ja silti vaan jatketaan.
Välillä turhaudutaan niin, että ollaan ihan kyynel silmässä. Ei onneksi kovin usein. Vain silloin kun jokin varuste rikkoontuu tai kamera ei tunnu tarkentavan siihen yksityiskohtaan jota haluat kuvata.
Ja silti vaan jatketaan. En halua sanoa kliseitä kuten "se on elämäntapa". Sillä voiko pakonomaista pienoismallailua edes kutsua elämäntavaksi? Tai kai sitä voi. Viimestään siinä vaiheessa kun kotisi jokaisella pinnalla on vähintään yksi pienoismalli tai sen varuste. Kun pyydät ystäviäsi tuomaan kaikki rikkimenneet -tai sellaiset joita ei vain haluta- nahkatavarat, ehkä jopa korut. Kun pankkitilisi on tyhjä sillä heti kun sinne ilmestyi jotain tilasit sen kuolaamasi mallin tai kävit ostamassa materiaaleja. Tai kun et vain voi tätä touhua lopettaa vaikka hetken tuntui jo siltä kuin olisit saanut tarpeeksesi.
Tämä oli todella outo postaus kirjoittaa. Tämän tyylistä en oikein koskaan kirjoita. Mitä piditte? Lisää tämmösitä missä vain lätisen vai jatkanko ehdottomasti vain vakavien tarkemmin mietittyjen postausten parissa?
+kuvassa näkyy kiinnostuneille vähän kokeroja breyerin mallien ja schleichien välillä
++koska minulta loppuu otsikkoideat niin ajattelin tämmöiset mihin ei ole erityisen selkeitä otsikoita nimetä esimerkiksi kappaleiden nimillä
